Olin tällä viikolla kaksi yötä poissa kotoa osallistuessani työnantajan tarjoamalla kurssilla. Näin pitkään en ole vielä koskaan ollut erossa Aleksandrasta, enkä myöskään vaimostani sitten Aleksandran syntymän. Hieman jännitti, että millaiset yöt Aleksandra järjestää kotona. Nimittäin viime aikoina öihin on kuulunut yksi varsin raastava itku/huutokohtaus.

Olin lupaillut, että minulle saa kyllä yölläkin soittaa, jos pinna meinaa pettää ja tarvitsee hieman purkaa tilannetta. No, tietysti huutokohtaus tuli, mutta se onnistuttiin taltuttamaan perinteisellä "rinta suussa on vaikea huutaa" -taktiikalla. En siis saanut yöllistä hätäpuhelua, jota en kyllä ollut pitänyt kovinkaan todennäköisenä, vaikkakin mahdollisena.

Rintasyötöllä tyynnyttely ei tietysti pitkällä tähtäimellä ole kestävä ratkaisu, joten olemme sitä pyrkineet mahdollisuuksien mukaan välttämään. Ylipäätään olemme pyrkineet yösyötöistä eroon ja pääsääntöisesti olemme siinä varsin hyvin siinä onnistuneetkin. Se vain tarkoittaa, että jostain joutuu aina välillä kaivamaan zenmäistä mielentyyneyttä, jotta pystyisi rauhallisesti ja uskottavasti tyynnyttelemään sylissä huutavaa palosireeniä. Välillä näissä tilanteissa tekee mieli korvatulppia, ei meinaan äkkiä uskoisi kuinka paljon ääntä voi pienestä lapsesta syntyä yön pimeinä tunteina. Onneksi aurinko ei ole vielä kertaakaan jättänyt nousematta.