Aleksandralla on nykyään kova halu tassutella ympäriinsä, mutta hän ei vielä pysty siihen omin nokin, vaan apuun tarvitaan isän tai äidin kädet. Tietenkään kiinteät tukimahdollisuudet kuten pöytä, sohva, yms. eivät ollenkaan ole niin mukavia kuin vanhempien kädet, joten sitä sitten tepsutellaan yhdessä usein pitkin kämppää. No, välillä sentään kelpaa taaperokärry.

Tuli tuossa mieleen, että tietyssä mielessä kävelyttäminen on raskainta ja sitovinta puuhaa, mihin tähän mennessä on joutunut. Kun neiti istuu sylissä, voi toisella kädellä tehdä jotain. Tai jos hän makaa sylissä, voi  aina  katsella siinä  ohessa telkkaria  tahi  vaikka ajatella  omia ajatuksiaan.  Yhdessä lattialla leikittäessäkin voi sentään etsiä itselleen mukavan asennon. Mutta  kävelyttäessä joutuu kulkemaan toisen perässä, kumarassa asennossa, koko ajan toisen horjuvia askeleita seuraten. Siinä ei toisella kädellä tehdä mitään, eikä edes vasemmalla aivolohkolla ehdi ajatella joutavia. Ja kun vielä lisäksi tuntuu, ettei toinen kyllästy kävelyttämiseen lainkaan.

Loppujen lopuksi ei tilanne ole paha, sillä on todella ilo seurata toisen iloista askellusta ja kuunnella naurahduksen sekaista koohotusta. Tai ehkä kävelyttämiseenkin tottuu ajan myötä, niin kuin tottui sylissä kantamiseenkin. Ja pianhan neiti ottaa itse kaikki askeleet, ja sitten sitä muistelee kaiholla näitä aikoja, jolloin sentään pystyin vaikuttamaan kävely tahtiin ja suuntaan, eikä tarvinnut suoranaisesti juosta perässä.