Eräs insinööriystäväni, joka on tulossa isäksi kyseli taannoin, että minkälaisia kasvatussuunnitelmia minulla oikein. Vastasin, ettei minulla ole mitään suunnitelmia. Joudun heti perään selittämään hämmästyneelle ystävälleni, ettei meillä kuitenkaan aivan pellossa eletä.

Reilusti ennen Aleksandran syntymää kävimme Kaisan kanssa läpi asioita, joita haluaisimme tulevalle lapsellemme opettaa tai antaa elämän eväiksi. Jo silloin kuitenkin ajattelin, että sen kummoisempaa kasvatussuunnitelmaa tarvita, ainakaan ensimmäisten vuosien aikana. Tämä ei tarkoita, että perhe-elämä olisi vain pelkkää reagointia, vaan kuitenkin johdonmukaista toimintaa. Asioita vain mietitään sitä mukaa, kun ne tulevat ajankohtaisiksi, sovitaan käytäntö ja pitäydytään siinä johdonmukaisesti. En ole kasvatusammattilainen, enkä haaveile sellaisesta. Uskon, että olemalla tarpeeksi lapsen kanssa oikeat suuntaviivat löytyvät. Jokainenhan meistä kasvattaa lasta arvomaailmansa mukaiseksi enemmän tai vähemmän tietoisesti.

Tyttöni täyttää tänä kesänä 2 vuotta ja vaikuttaa, että hänellä on jonkinlainen tahtokausi parhaillaan meneillään. Todella mieltä ylentävää on yrittää toimia  johdonmukaisesti toisen huutaessa kurkkusuorana. Haluu keksi! Tahtoo sitä! Tätä! Tänne! Ei! Itsehillintää ainakin pääsee harjoittelemaan runsainmitoin. Eikä se aina riitä. Mutta usein onneksi kun se loppuu isältä, löytyy sitä äidiltä ja toisinpäin.

Viime aikoina Aleksandra on halunnut auttaa isää, varsinkin jos kyse on ollut jostakin mielenkiintoisemmasta kuin tiskikoneen tyhjennyksestä, kuten esimerkiksi akvaarion puhdistuksesta tai  remontoinnista. Into on suuri vaikka taidot eivät riitäkään. Siinä sitten yritän parhaani mukaan luovia ja keksiä pientä hommaa asian tiimoilta, koska uskon, että juuri näillä yhteisen tekemisen alkumetreille rakennetaan pohjaa tulevalle kanssakäymiselle ja uskolle omiin kykyihin. Siksi varon torjumasta pienen apurin auttavaa kättä. Ja kyllähän se hellyttää miehistä sydäntä kun kämpässä raikuu: Auttaa! Auttaa isää!