Eräs insinööriystäväni, joka on tulossa isäksi kyseli taannoin, että
minkälaisia kasvatussuunnitelmia minulla oikein. Vastasin, ettei
minulla ole mitään suunnitelmia. Joudun heti perään selittämään
hämmästyneelle ystävälleni, ettei meillä kuitenkaan aivan pellossa
eletä.
Reilusti ennen Aleksandran syntymää kävimme Kaisan kanssa läpi asioita,
joita haluaisimme tulevalle lapsellemme opettaa tai antaa elämän
eväiksi. Jo silloin
kuitenkin ajattelin, että sen kummoisempaa kasvatussuunnitelmaa
tarvita, ainakaan ensimmäisten vuosien aikana. Tämä ei tarkoita, että
perhe-elämä olisi vain pelkkää reagointia, vaan kuitenkin
johdonmukaista toimintaa. Asioita vain mietitään sitä mukaa, kun ne
tulevat ajankohtaisiksi, sovitaan käytäntö ja pitäydytään siinä
johdonmukaisesti. En ole kasvatusammattilainen, enkä haaveile sellaisesta. Uskon, että
olemalla tarpeeksi lapsen kanssa oikeat suuntaviivat löytyvät.
Jokainenhan meistä kasvattaa lasta arvomaailmansa mukaiseksi enemmän
tai vähemmän tietoisesti.
Tyttöni täyttää tänä kesänä 2 vuotta ja vaikuttaa, että hänellä on
jonkinlainen tahtokausi parhaillaan meneillään. Todella mieltä
ylentävää on yrittää toimia johdonmukaisesti toisen huutaessa
kurkkusuorana. Haluu keksi! Tahtoo sitä! Tätä! Tänne! Ei! Itsehillintää
ainakin pääsee harjoittelemaan runsainmitoin. Eikä se aina riitä. Mutta
usein onneksi kun se loppuu isältä, löytyy sitä äidiltä ja toisinpäin.
Viime aikoina Aleksandra on halunnut auttaa isää, varsinkin jos kyse on
ollut jostakin mielenkiintoisemmasta kuin tiskikoneen tyhjennyksestä,
kuten esimerkiksi akvaarion puhdistuksesta tai remontoinnista. Into on
suuri vaikka taidot eivät riitäkään. Siinä sitten yritän parhaani
mukaan luovia ja keksiä pientä hommaa asian tiimoilta, koska uskon,
että juuri näillä yhteisen tekemisen alkumetreille rakennetaan pohjaa
tulevalle kanssakäymiselle ja uskolle omiin kykyihin. Siksi varon
torjumasta pienen apurin auttavaa kättä. Ja kyllähän se hellyttää
miehistä sydäntä kun kämpässä raikuu: Auttaa! Auttaa isää!
tiistai, 19. kesäkuu 2007
Kommentit