Tuntuu, että nykyään lehdissä kirjoitetaan yhä enenevässä määrin miehen ja isyyden tilasta tänä päivänä. Esimerkiksi uusimmassa Kaksplussassa (heinä-elo 2007) on artikkeli "Miten isä jaksaa?" ja 15.7. Aamulehdessä on Ylänurkka-kolumni aiheesta "miesten itsetunnon palauttaminen voisi olla naisliikkeen uusimissio".

Onko tosiaan niin, että miehistä ja isistä on kasvava huoli? Vaiko ovatko nämä jutut vain jääneet haaviini, koska isyyden myötä isyys ja perhe-elämä koskettavat yhä enemmän? Tiedä sitä, mutta kyllähän tälläinen huomio imartelee. Toisaalta ne maalaavat jotenkin surullisen harmaan kuvan perheellisten miesten arjesta, ainakin itse haluaisin kuulua hieman hilpeämpään seurakuntaan. Vai onko kyse vain pienestä vähemmistöstä? Mutta kyllä tunnusmerkit sopivat omaankin elämääni, joskin artikkelien perusteella oma elämäni vaikuttaa vielä varsin sopusointuiselta ja tasapainoiselta.

Ehkä paineet yhden lapsen isänä eivät ole vielä järisyttävän suuret. Ei ole myöskään rakennustyömaata, joka kiristäisi hermot ja parisuhteen äärimmilleen. Vaikka kyllä Aleksandra on jo onnistunut siinä, mihin Kaisa ei pian viiden avioliittovuoden aikana ole pystynyt. Erittäin perusrauhallisena luonteena, en ole aiemmin totaallisesti polttanut päreitäni, mutta väsymys ja Aleksandran ailahteleva tahto ja kiukuttelu ovat onnistuneet ajamaan minut reunan yli. Entä jos lapsia olisikin useampi ja väsymys kahta kauheampi?

Positiivista miesten ja isien jaksamisesta kirjoittamisessa, on se että asia tuodaan päivän valoon. Tietoisuus, että muillakin on ongelmia ja niihin jopa löytyy ratkaisuja, voi tuoda helpotuksen oman oloon. Tuntuu, tai ainakaan vielä en ole moista  löytänyt, ettei isillä ole oikein keskustelufoorumia, oli se sitten aikakauslehti, keskusteluryhmää netissä tai lähiseudulla kokoontuva porukka, jossa tällaisista jaksamis- ja rooliasioista voisi miesten kesken  puhua. Jonkinlaista vertaisryhmää. Ehkä siinä on myös sitä, ettei omaa heikkoutta haluta paljastaa toisille.

Tunnenhan minäkin muita isiä, mutta rankat kotiolot kuitataan usein kännikehun tyyliin "kyllä tässä (töissä) vähän väsyttää, kun on kolme yötä valvottu itkevän lapsen kanssa, mutta ei tunnu missään". Iltaisin sitten itsekseen miettii, kuinka sitä oikein jaksaa nousta sängystä aamulla, kuinka pää pysyy kasassa? Ei kai tätä voi ikuisuutta kestää, korkeintaan pari vuotta. Mutta juuri silloin se tuntuu juuri siltä, ikuisuudelta. Eikä siinä voi kuin ottaa puolisoa kädestä kiinni, nyyhkyttää itsensä uneen ja elää taas seuraava päivä kerrallaan. Mutta eiväthän isät oikeasti nössöile :-)