Nyt vihdoin on koittanut aika, jota olen suunnitellut ja työstänyt pitkään ja huolella. Kaisa ja minä olemme luopuneet niin kutsutusta työhuoneesta, ja siitä on nyt kuoriutunut nätti pikku tytön huone. Tarkoitus on ollut, että Aleksandra siirtyy omaan huoneeseensa nukkumaan pois äidin ja isän vierestä.

Kaikki alkoi neljä vuotta sitten etsiessämme uutta asuntoa. Huoneita piti olla kolme plus keittiö, jotta mahtuisimme sinne myös jälkikasvun kanssa, joka kylläkin siinä kohdassa oli vain pieni pilke silmäkulmassa. Useamman vuoden saimmekin nauttia työhuoneeksi kutsutun huoneen avaruudesta, joka kumma kyllä vuosien myötä alkoi kerätä yhä enemmän tavaraa.

Kolme vuotta sitten tuli aika päivittää kodin tietokone, ja jo tovin aikaa oli ollut minulle itsestään selvää, että hankimme kannettavan tietokoneen. Ja samoin langattoman verkon. Iso pöytäkoneen kotelo ja kookas kuvaputkinäyttö olivat hyvin mahtuneet työhuoneeseen, mutta suunnitelmissa siinsi jo lastenhuone. Tai ainakin minun suunnitelmissani. Joskus tuntui, että lienenkö hieman vinksahtanut kun suunnittelen tällaisia asioita näin reilusti etukäteen. Mutta oli se ainakin hyvä perustelu ostaa hieno kannettava (ja sijoittaa vanha pöytäkone vaatehuoneeseen palvelinkoneeksi :-).

Kaksi vuotta sitten aloin suunnitella haluamanlaiseni työpöydän rakentamista. Kompakti, ergonominen ja korkeussäädettävä. Kun Aleksandra oli jo reilun vuoden vanha, Kaisa sai hieman jo toppuutella intoani laittaa työhuone muuntautumisleikkiin. Näin ollen vasta viime kevänä työpöytäsuunnitelmat alkoivat konkretisoitua, ja samoin kävi ilmi, että Aleksandran lainapinnasängyn omistaja tarvitsi sängyn takaisin syksyn aikana. Jokainen menestyksekäs projekti tarvitsee deadlinen, ja nyt sellainenkin ilmaantui! Kesälomalla ahkeroinkin autotallissa uniikin lopputuloksen ja se sijoitettiin lopulta olohuoneeseen. Jos sattuu kiinnostamaan, täältä voi vilkaista miltä pöytä näyttää.

Edessä oli enää entisen työhuoneen muodonmuutos. Ja se oli (lompakkoa)kirpaisevin osa, mutta myös työläin. Tapetit pistettiin vaihtoon ja samassa yhteydessä katto ja päätyseinä maalattiin. Tapetti, varsinkin naisväen makua miellyttävä, on yllättävän kallista, eikä maalikaan ilmaista. Kohdistettava tapetti, erilaisesta tapetista koostuva alaosa erotettuna boordilla yläosasta takasivat riittävästi puuhaa kokemattomalle tapetoitsijalle. Miltei kahden viikon illat kuluivat remonttiprojektin parissa. Lopulta hankittiin uusi matto, uudet verhot ja Aleksandralle oma sänky. Sisustukselliset yksityiskohdat jätin suosiolla Kaisan huoleksi. Lompakkoni valitti hiljaa, mutta tätähän olin itse suunnitellut vuosikaudet, joten täytyi vain uskoa visioonsa lasten huoneesta ja hillitä sisäistä Roope-Ankkaansa.

Aleksandra itse silmin nähden pitää omasta huoneestaan, joten uhraukset ja hiki eivät ole menneet hukkaan. Tätä kirjoittaessa hän on jo nukkunut kolme yötä omassa sängyssään, omassa vuoteessaan.

Tarinan opetus on se, että pikku hiljaa työskennellen pääsee lopulta tavoitteeseensa. Eikä haaveiden aina tarvitse olla suuria, vaan ihan arkisistakin asioista voi saada iloa. En tiedä tulitteko tästä tarinasta lopulta hullua hurskaammaksi, olisin hyvin voinut kirjoittaa pitempäänkin ja vuolassanaisemmin, mutta en halunnut ketään pitkästyttää. Tarkoitukseni oli jakaa oman onnistumisen iloni ja tyytyväisyyteni lopputulokseen teidän kanssanne, hyvät lukijat. Tästä on hyvä lähteä aloittamaan taival kohti uusia unelmia, pikku hiljaa pienin lapsen askelin.