Aleksandra on nyt nukkunut omassa huoneessaan useamman viikon ajan. Vanhempien pahoista aavistuksista huolimatta omaan huoneeseen siirtyminen sujui kivuttomasti. Siitä saamme todennäköisesti sitä, että oman huoneen ja sängyn markkinointi aloitettiin ajoissa yhdessä huoneen remontin kanssa, jota kesti reilun viikon ajan.

Aluksi hieman mietitytti omassa huoneessa nukkumisen reiluus. Vanhemmat kun saavat edelleen nukkua yhdessä vierekkäin, mutta toinen laitetaan yksikseen nukkumaan. Itsekin olen avioliittovuosien aikana huomannut, että nukahtaminen on hitaampaa, jos ei se oma kulta ole siinä vieressä. Mutta ehkä tämä on sitä lapsen kasvattamista. Tosin kaikki epäilykset kaikkosivat itsekkään ilon myötä huomatessani miltä tuntuu taas omistaa (puoliksi) oma makuuhuoneensa. Voi kömpiä sängyyn miten äänekkäästi haluaa, pinnasänky ei estä kulkemista, eikä sängyssä loikoilu ja lueskelukaan ole enää mahdotonta. Vaatekaapin sisältöönkin voi illalla tutustua valot päällä, ja aiemmin pimeässä harrastettu vaatteiden käsikopelointi on vain häilyvä muisto.

Vaikka neiti nukkuukin kiltisti omassa sängyssään, eikä hänelle (vielä) ole pälkähtänyt päähän pyrkiä sieltä pois, eivät yöt ole paljoakaan rauhallisempia kuin aiemmin. Nyt hän vain huutelee yön pimeydessä jotakuta luokseen, tyypillisesti äitiä. Ja jos silloin isä sattuu kurkistamaan oven raosta, on tervetulotoivotuksena äkäinen "Mene pois!". Positiivista siinä on sentään se, että silloin usein riittää viiden minuutin äänekäs käyskentely suljetun oven takana, jonka jälkeen isä voi hipsiä takaisin sängyyn. Ja kaikki voivat jatkaa uniaan. Seuraava etappi nukkumisen opettelussa onkin itsekseen nukahtaminen. Sitäkin on hieman päästy kokeilemaan, tosin Aleksandra ei ole tainnut sitä itse hokata, vaan tuntuu pitävän sitä jonkinlaisena leikkinä. No, leikkiähän tuo lapsen elämä saakin olla.